Alexander Stubbia, Björn Wahlroosia, Sauli Niinistöä ja Sanna Marinia erottaa yksi asia, kirjoittaa Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.
Tänä syksynä on ilmestynyt neljä kiinnostavaa kirjaa Suomen poliittisen ja talouselämän ylimmältä huipulta. Presidentit Alexander Stubb ja Sauli Niinistö, talousvaikuttaja Björn Wahlroos ja entinen pääministeri Sanna Marin ovat kukin kirjoittaneet teokset, joissa he muistelevat menneitä tapahtumia.
Korostettakoon heti alkuun, että tämä kirjoitus ei pyri vertailemaan heidän ansioitaan kullakin sektorilla. Kukin olkoon vapaasti mitä mieltä tahansa Wahlroosin talousopeista tai Stubbin USA-politiikasta tai siitä, arvostaako enemmän Niinistön vai Marinin Nato-toimintaa. Mutta kirjat tarjoavat kiintoisan tirkistysreiän siihen, miten kukin heistä näkee itsensä ja reflektoi omaa toimintaansa.
On ymmärrettävää, että monella vaikuttajalla on halu tuoda esiin oma versionsa menneistä tapahtumista. Se on tietysti historiankirjoituksen kannalta oivallista ja joskus oleellistakin: kaikki asiat eivät reaaliajassa tule päivänvaloon.
Toki on niitäkin elämäkertureita, jotka yrittävät selittää mustan valkoiseksi ja siinä jopa osin onnistuvat. Aikoinaan esimerkiksi IS:n entinen päätoimittaja kehitti potkujensa syyksi poliittisen painostuksen. Tämä jännittävältä kuulostava väite jäi elämään omaa elämäänsä, vaikka tuolloin töissä olleista iltasanomalaisista moni tiivistäisi lähdön syyksi ne sangen tavanomaiset syyt eli heikkouden johtaa paitsi toimintaa niin myös ihmisiä.
Monimutkaisissa poliittisissa ja taloudellisissa käänteissä versioita tapahtumista on aina useita: kukin havainnoi asiaa omaa perspektiivistään. Mutta mitä vaikuttaja näkee silloin, kun hän katsoo peiliin?
Syksyn uutuuskirjoissa kolmen miehen lähestymistapa on sangen kiinnostavasti toisenlainen kuin Marinin. Stubb, Wahlroos ja Niinistö toki tuovat esiin omaa tietämystään ja osaamistaan, mutta samalla jokainen heistä myöntää rehellisesti omia virheitään.
Stubbin kirjan pääpointti on maailman murroksen analyysi, mutta hän läpivalaisee myös omaa ajatteluaan. Stubb nostaa esimerkiksi esiin aiemman optimistisen käsityksensä Venäjästä. Hän ihmettelee itseään: miten hän ei aikoinaan pystynyt näkemään, että Venäjä voisi hyökätä Ukrainaan.
”Käsitykseni olivat sokaisseet minut. Olin väärässä.” Stubb kertoo avoimesti, että hän löi ”samppanjapullosta vetoa kirjailija Jari Tervon kanssa jopa siitä, että Venäjästä tulisi liberaali demokratia, joka pitäisi kiinni kansainvälisistä säännöistä ja normeista. Hävisin vedon”.
Myös presidentit Alexander Stubb ja Sauli Niinistö sekä talousvaikuttaja Björn Wahlroos ovat kirjoittaneet teokset, joissa he muistelevat menneitä tapahtumia.
Niinistö puolestaan kertoo, että hän teki ”ainakin yhden pahan virheen liittyen vuoden 2016 rajatapahtumiin”. Niinistö paljastaa, että tapaamisessaan pääministeri Medvedevin kanssa hän ei osannut pidätellä tuntemustaan ja käytti kovaa kieltä.
”Tulin samalla paljastaneeksi, että tässä löytyi herkkä kohta, ja sen venäläiset kyllä panivat muistiin”. Niinistö tunnustaa myös sotkeutuneensa turhaan päivänpolitiikkaan, olleensa viestinnässä ja sosiaalisen median ajassa jäljessä ja tehneensä vääriä arvioita kansainvälisestä kehityksestä.
Virheistään puhuu suoraan myös Wahlroos, joka myöntää kirjassaan erheellisiä ratkaisuja liittyen yrityskauppoihin, strategisiin painotuksiin ja johtamiseen. Esimerkiksi Storebrand-kaupan osalta Wahlroos moittii itseään useammassakin kohdassa: ”Jälkikäteen arvioituna se oli virhe. … Delegoinnin sijaan minun olisi pitänyt istahtaa työpöytäni ääreen lyijykynä kädessäni ja itse tehdä fuusioon liittyvät laskelmat. ”
Samoin Wahlroos tunnustaa olleensa väärässä ja aluksi suhtautuneensa ”avoimen väheksyvästi bio- ja kiertotalouteen liittyviin aloitteisiin, epäillen että kyseessä oli ohimenevä ja poliittisesti värittynyt trendi.”
Sanna Marinin kirjasta on sen sijaan vaikea löytää yhtään kohtaa, jossa hän selkeästi ja avoimesti myöntäisi tehneensä virheen. Lukijalle syntyy väkisinkin mielikuva, että syy on jossain toisaalla tai virhettä ei oikeastaan ollutkaan. Otetaan pari esimerkkiä.
Kun Marin lähti miehensä ja ystäviensä kanssa juhlimaan ravintolaan ja yökerhoon joulukuussa 2021, hän jätti virkapuhelimensa kotiin, eikä näin ollen saanut viestiä, jonka mukaan hänen olisi pitänyt välttää kontakteja koronavirukselle – ulkoministeri Pekka Haavisto oli mahdollisesti saanut tartunnan – altistumisen jälkeen.
Marin kertoo, että häntä ”nolotti”, ettei hän tiennyt uudesta ohjeistuksesta. Mutta kirjassa selitys ja syy löytyy kumminkin toisaalta: ”Pääministerinä sain tietoa minua varten koostetuista kansioista, mutta sihteerini tai kukaan avustajistani ei ollut huomannut uutta ohjeistusta, eikä heille ollut kerrottu siitä henkilökohtaisesti.”
Sanna Marin vastasi toimittajien kysymyksiin kesällä 2022.
Entä silloin, kun Marin raahasi bileporukkaa Kesärantaan jatkoille Ruisrock-festivaalin jälkeen?
Tuolloin sosiaaliseen mediaan levisi pääministerin virka-asunnolla kuvattu video, jolla poptähti Alma laulaa ”Kesäradasta”, ”tisseistä” ja ”kahdesta muijasta” tölkki kädessä. Tätä videota Marin ei mainitse kirjassa lainkaan.
Eniten kohua aiheutti kuitenkin samoissa juhlissa otettu kuva, jossa kaksi jatkoilla mukana ollutta naista poseeraa virallisessa tilassa yläosattomissa. Marin ei tunnusta, että hän teki virheen tuodessaan ihmisiä bailaamaan pääministerin virka-asuntoon. Sen sijaan hän selittää, että hän pyysi asiaa julkisesti anteeksi, koska hänen olisi pitänyt ”pystyä estämään sellainen” eli kuvan ottaminen. Marin ei kerro kirjassaan edes sitä, että ko. naiset olivat kuvassa ilman paitaa.
Lukijalle saattaakin syntyä mielikuva, että niuhossa Suomessa kohu syntyi vain siitä, että ”kaksi naista suuteli Suomen valtion virallisen taustakankaan edessä”.
Bilekohusta puolestaan puhutaan kirjassa vain ”tanssiskandaalina”, eikä Marin nosta esiin, että hänen jatkuva juhlimisensa (pääministeri juhli esimerkiksi kesällä 2022 lomalta paluunsa jälkeen 9 päivän aikana peräti neljä kertaa, silminnäkijöiden mukaan osin selvästi humalassa) niin kotibileissä kuin ravintoloissa ja festareillakin herätti kysymyksiä pääministerin toiminnasta virassaan.
Sen sijaan Marin on kerta toisensa jälkeen ulkomailla antanut ymmärtää, että hän on joutunut kohujen keskelle vain sukupuolensa takia. Kirja ei tee poikkeusta: ”Kohut, joihin pääministerinä jouduin, olivat – – – usein luonteeltaan seksistisiä ja moralistisia.”
Jokainen tietysti voi pohtia, olisiko miehiä kohdeltu eri tavoin. Olisiko mediassa tosiaan vaiettu kuoliaaksi videot, joissa pääministeri Antti Rinne tanssisi humalassa seksikkäästi kiemurrellen, tai kuvat, joissa Petteri Orpon Kesärantaan jatkoille raahaamat vieraat poseeraisivat puolialastomina virallisissa edustustiloissa?
Sitäkin voi pohtia, missä määrin Marin saa itse asiassa kiittää kulovalkean lailla levinnyttä tanssivideotaan kansainvälisestä urastaan: se sinkautti hänet hetkessä maailmanlaajuiseksi julkkikseksi, jota Hillary Clintonin kaltaiset vaikuttajat riensivät tukemaan.
Kun Marin kirjoittaa omasta puolueestaan, että ”olimme tehneet virheen”, hän käyttää monikkoa, mutta lukijalle syntyy kyllä vahva mielikuva, kenen virheestä Sdp:ssä oli kyse: ”Puolue tiesi, että vanhustenhoidon uudistaminen kuului SDP:n kärkitavoitteisiin ja että olimme tehneet poliittisen virheen jätettyämme riittävän rahoituksen varmistamatta puolen vuoden takaisissa hallitusneuvotteluissa (Antti) Rinteen johdolla”.
Samaa linjaa Marin on jatkanut antamissaan haastatteluissa. Esimerkiksi Helsingin Sanomien kysyessä olisiko hänen pitänyt tehdä pääministeriaikoinaan jotain toisin, Marin löytää vain yhden asian, josta siitäkin lankeaa vastuu loppupelissä kollektiivisesti hallitukselle: ”Olisin varmasti hoitanut saamelaiskäräjälain eri tavalla. Kyse on merkittävästä ihmisoikeuskysymyksestä, jota emme onnistuneet ratkaisemaan. En olisi antanut päätöksenteon venyä niin pitkälle.”
Omat ansionsa Marin kuitenkin tietää hyvin. Hän kertoo itsestään kirjassaan esimerkiksi näin:
”Olen hyvä puhuja ja ulospäin suuntautunut…”
“Olin johtanut vaalikampanjaamme onnistuneesti huomattavan paineen alaisena…”
“Valtuustosalissa pyrin aina pitämään keskustelun suoraviivaisena ja asiakeskeisenä, ja olin asiallinen mutta hyvin määrätietoinen.”
“Kykyni toimia kovan paineen alaisena kiinnitti monien huomion, etenkin SDP:n sisällä.”
“Olin luotettava ja ahkera, ja yhä useammat huomasivat sen.”
“Olen aina ollut poliittisissa asioissa hyvin vakava ja keskittynyt, ja minulla on tapana pyrkiä kartoittamaan kaikki etenemispolut…”
“Sain paljon kiitosta siitä, kuinka tiukasti pidin keskustelun hallinnassa.”
“Olen urani aikana saanut vastata niin älyttömiin kysymyksiin, että on tuntunut kuin aivoni sulaisivat. Olen kuitenkin pyrkinyt pysyttelemään rauhallisena ja kärsivällisenä.”
Ja niin edelleen.
Sanna Marinin kirja on tarkoitettu myös kansainväliselle yleisölle.
Marin näyttää pitävän itseään voittajana, eikä liene sinänsä epäilystäkään, etteikö esimerkiksi hänen kirjastaan tulisi myyntimenestys. Hän kertoo samastuvansa Intian itsenäisyysliikkeen johtajan ajatusmaailmaan: ”Voin samastua Mahatma Gandhin kuuluisaan lausahdukseen: ”Ensin he eivät huomioi sinua, sitten he nauravat sinulle, sitten he taistelevat sinua vastaan, sitten sinä voitat.”
Marinin kirja Toivo on tekoja on tarkoitettu myös kansainväliselle yleisölle. Siinä kontekstissa tällainen ylistys voi toimiakin. Varsinkin Yhdysvalloissa kulttuuri on tässä suhteessa toisenlainen ja omien ansioiden esiin nostaminen aivan normaalia. Ja tietysti voi kysyä sitäkin, onko Suomessa liikaa häveliäisyyttä? Pitäisikö omaa itseä saada ja osata kehua? Ehkä meillä on tässä amerikkalaisilta (Marinin kirjaprojektissa on auttanut amerikkalainen kirjailija) opittavaa.
Korostettakoon, että Marinia on myös kiittäminen siitä, että hän nostaa kirjassaan esiin suomalaista yhteiskuntaa ja sen lukuisia ansioita ja historiaamme, joka monelle Marinin selfieitä Instagramissa fanittavalle ulkomaalaiselle saattaa olla hyvinkin vierasta ja uutta.
Samalla jää kuitenkin mietityttämään, millaisen kuvan entinen pääministeri nyky-Suomesta tulee rivien välistä antaneeksi kirjassaan.
Jääkö Suomi ulkomaiselle lukijalle mieleen huikeana ja tasa-arvoisena valtiona, jossa ainutlaatuisesti 34-vuotiaan nuoren naisen on mahdollista nousta pääministeriksi ja johtaa maata maailmaa järisyttäneen koronaepidemian ja Venäjän suurhyökkäyksen aikana?
Vai sittenkin maana, jossa konservatiivisesti ja seksistisesti niuhotetaan, kun naispoliitikko viattomasti vain pikkuisen tanssii ja kaksi hänen naiskaveriaan sattuu suutelemaan? Kuten Sanna Marin itse sen muotoilee:”Suomi ei aina onnistu vastaamaan maailmalla eläteltyjä mielikuvia talvisesta tasa-arvon mallimaasta.”
